Mie vaan toivoin ettei tulis.. Toivossa on hyvää elää..
On tätä oikeestaan kestäny jo jonkun aikaa, en oo vaan halunnu myöntää asiaa, en muille, enkä oikeestaan itellekkää..
On niin hyödytön olo, ettei osais mitään tehdä oikein, tai ei vain jaksais. Tuntuu, että vauva itkee ja huutaa koko ajan. Ei se välttämättä itke, ehkä musta vaan tuntuu siltä. Enkö mie muka osaa hoitaa sitä, kyllä mie olen yrittänyt, parhaani mukaan.. Ja en mie ole sitä ikinä jättäny itkemään, mie olen rynnänny sen luo pää kolmantena jalkana jos se on alkanu itkemään, oli se toisessa huoneessaa tai vaikka samassa.
Mie olen ehkä yrittäny olla liian hyvä äiti. Kuluttanu itteni loppuun. Johtuuko se siitä että luulin jaksavani olla täydellinen äiti? Vai siitä että en halunnu näyttää epäilijöille että huonojakin päiviä on..?Noh.. Nyt tuli näytettyä.
Voiko oikeestaan huonoja äitejä olla? Eikö oman äidin pitäs olla juuri paras äiti omalle lapselleen? ..miksei tunnu siltä..
Miks tuntuu että kuka tahansa olis tällä hetkellä parempi äiti ku mie.. Tai parempi ihminen.. Ei kukaan hyvä ihminen ja hyvä äiti voi ajatella ettei jaksa mitään.. Edes omaa lastaan..
Kyllä mulle on yritetty tyrkyttää apua.. Oisin mie sitä ottanutkin vastaan, jos se ois tullu läheisiltä. Mutta kaikki tyrkyttää mulle niitä ulkopuolisia, niitä joita voi halutessaan saada kotiin auttamaan.. En mie tahdo niitä, en haluu ulkopuolisia häsläämään mun kotiin, mun lapsen kanssa.. Ehkä sekin liittyy siihen, että en oo halunnu muille myöntää tarvitsevani apua..
On ehkä itsekästä tavoitella "täydellistä" äitiyttä. Eikai se tee pahaa lapselle? Ehkä tekee, ei kai se voi olla hyväksi vauvalle, jos äiti on lähes täysin loppuun palanut..
On ehkä itsekästä esittää täydellistä äitiä. Ja sitten valittaa kun kukaan ei auta. Miksi kukaan osaisi..
Tuntuu että kannan vastuun kaikesta.. Mie maksan ruuat ja laskut ja kaiken.. Mitä Aki tekee..? Maksaa vuokran. Tai no sen mitä jää jäljelle mun asumistuen jälkeen.
Mie myöskin olen aamusta iltaan täällä yksin vauvan kanssa. Aki on koulussa. Pääsee joka päivä kahdelta, mutta tulee kotiin paljonpaljon myöhemmin.. Miksi..? Eikö hänkään jaksa vai eikö häntä vain kiinnosta mun jaksamiseni.. Kiinnostaako sitä ylipäänsä enää mikään muhun liittyvä..?
Mie oon myöskin miettiny että lähtisin, muuttaisin pois Peetun kanssa. Olen mie kattonu kämppääkin Kemin alueelta. Yks vapautuis ensi kuun alussa.. Ei olis enää pitkä aika.
Mutta silti tuntuu etten halua erota, etten mie pärjäis ilman Akia. Mutta toisaalta tuntuu, että haluan pois sen luota, en yksin, vaan vauvan kanssa. Kokonaan pois, noin vain, enempiä miettimättä ja selittelemättä.. Ehkä se ajan myötä tajuais miks lähdin, ettei ole kiinnitäny muhun pitkään aikaan huomiota muuta ku seksuaalisesti.. Tuskin tajuais..
Kaipaan vapauden tunnetta, ettei ole tilivelvollinen kenellekkään. En mie kaipaa sitä vapautta ettei ole vauvaa, vaan sitä vapautta kun ei ole miestä..
Oisko parempi vaan lähteä ja aloittaa uudestaan vauvan kanssa, yrittää selittää Akille ettei saa ottaa enään yhteyttä.. En nimittäis kestäis jos ottais.. En mie oikeasti halua erota, mutta en myöskään jaksa Akia.. Vaikka seurustelen Akin kanssa, niin tuntuu silti että olisin yksin.
Ehkä Aki olis vaan ilonen, että saisi jatkaa hetkeksi kesken jäänyttä nuoruutta..
Ehkä meidän pitäis jatkaa kumpikin omalla taholla. Aki jatkais nuoruutta ja mie täydellisen äitiyden tavoittelua..
Ehkä se ois helpompi niin.
Tai ehkä mie olen oikeasti vain huono äiti..
Ehkei muissa olekkaan mitään vikaa..
Jos vähäänkään tuntuu tuolta ettei isä ole täysillä mukana tässä hommassa niin melkein se on helpompi muuttaa yksin ja katsoa tillannetta sitten kun isää alkaa oikeasti kiinostamaan sinun jaksamisesi vauvan kanssa, mutta jos muuttaisitte erikseen niin älä riista peetulta isää, anna heidän tavata kumminkin. ota apu rohkeasti vastaan, olet vielä nuori ja kaikki ymmärtävät että voimat alkavat olla loppu. pärjäile toivottavasti saatte asiat sovittua mutta älä pelkää muuttaa pois jos vähänkin siltä tuntuu.
VastaaPoistaÄlä tee hätiköityjä päätöksiä, puhu miehesi kanssa ja anna ajan kulua vielä eteenpäin. Itselläni on 5kk ikäinen poika ja kuvailemasi tuntemukset kuulostaa tutuilta! Ensimmäiset kuukaudet on erityisen raskaat ja hormonit hyrrää ja pistää mielen matalaksi! Usko pois, kyllä se siitä helpottaa! Kuitenkin neuvoisin, että puhu miehesi kanssa ja kerro hänelle näistä tunteista, hän ei luultavasti ymmärrä mitä käyt nyt läpi..
VastaaPoistaJokainen äiti kokee, jollain taholla, tuon huono äiti-fiiliksen. Koitahan jaksaa!<3
VastaaPoistaIte olen myös ollut samassa tilanteessa, ja silti olen aina jäänyt miehen luokse. Vaikea päätös se on, tiedän sen itsekin. Olen ihdoin itse saanut rohkeutta sanoakseni asioista miehelle jotka painaa mieltäni. Olen myös sanonut harkitsevani muuttoa hetkeksi pois, kun mitään ei tapahdu ja kaiken saan tehdä itse. Se sai miehen heräämään, ja nyt on asiat taas meillä hyvin tai ainakin paremmin.
Toivon mukaan saatte puhuttua kahdestaan, mitään äkkinäisiä päätöksiä ei kannata tehdä koska niitä useimmiten kadutaan myöhemmin. Tsemppiä ja jaksamista sinulle! <3
Pitää heti sanoa että jaksamisia sulle! En voi ite ees kuvitella mitä kaikkee käyt läpi :/ läheisten tuki on tossa vaiheessa toki tärkeetä! Mutta toi on mielestäni väärin että lähtisit vauvan kans pois etkä antais Akin pitää yhteyttä. Miehet näyttää joskus todella huonosti että välittää, mut asiat selviää puhumalla. Ja vaikka eroaisitte ni pakko sun on hyväksyä se että tuut näkemään Akia aina välillä, onhan silläki oikeus tavata lastaan jos niin haluaa.. tsemppiä!
VastaaPoistaOta heti puheeks sun väsymys ja kaikki muut seikat mitkä painaa sun mieltä. Eiköhän Aki sit skarppaa ja auta sua enemmän, nii ja huomioi myös. Se on nimittäin ehkä se tärkein seikka ja siitä saa niin paljon voimavaroja!! Itelläni ainaki näin, pelkästää pieni pusu poskelle ku kävelee ohi tekee ihmeitä. Istukaa alas ja keskustelkaa asiat läpi, voisit pyytää jos sun vanhemmat vaikka kattois peetua parin tunnin ajan ja te kävisitte sit akin kanssa vaikka kahvilla ja siinä samalla kaikki mieltä painavat asiat läpi. Kerro mitä sun päässä pyörii ja voit mainita et oot harkinnu muuttoakin, jos sillä tavalla sit toinen tajuis tilanteen vakavuuden.
VastaaPoistaTositosi paljon jaksamista!! <3
Hyvä äiti uskaltaa myös pyytää apua ja ottaa sen vastaan. Sekin on vastuun kantamista.
VastaaPoistaPuhu Peetun isän kans olostasi.
Toi on ihan normaali tunne tossa vaiheessa, älä pelästy, tunsin itte samoin ja varasin ajan terapeutille ja kaikkee, se meni muutemas viikos ohi. JA tää panee parisuhteen koville, miehille ei tule sitä "äidinvaistoa". Ne ottaa sen vauvan paljon hitaammin vastaan. Minäki olisin halunnu erota muutama kuukaus vauvan syntymän jälkeen ja välillä vieläki ku tuntuu ettei mies tee yhtään mitään, mutta kannattaa vaan olla kärsivällinen, mun mies on nyt vasta pikkuhiljaa kun meidän Bella on 7kk,ni alkanu paremmin auttamaan ja viettämään aikaa Bellan kanssa. Ei se ole sitä ettei niitä kiinnosta, ne ei vaan oikeen osaa. Anna vielä sun miehelle mahdollisuus jja kerro sille selvästi mitä odotat siltä ja pyydä sitä rohkeesti tekemäään asioita äläkä ite tee kaikkea koska ajattelet ettei peetun isää kiinnosta. Mutta kylmä fakta on myös se, että hyvin hyvin hyvin harva ton ikänen poika on valmis isäks, naisen rooli on helpompi kun se tulee luonnostaan. Koita jaksaa, jos haluut puhua noista tunteista mitä käyt läpi, rahahuolista tai mistä tahansa ni voin antaa yhteystiedot:)
VastaaPoistaEn voi muutako yhtyä edellisiin kommentteihin ja varsinkin viimeisimpään! Jaksamisia Neea <3 Minustaki saat jutteluseuraa jos tarvit!:)
VastaaPoistaIhan ensimmäisenä, yritä jaksaa! :) Olen se samainen äiti joka aina välillä kommentoin kirjotuksiasi ja nyt oli ihan pakko kyllä kommentoida! Täällä nimittäin mennään aikalailla samoissa tunnelmissa. Valitettavasti. Päivä päivältä tuntuu huonommalta, mutta onneksi välissä on vähän parempiakin päiviä. :) Tuntuu että yksin ei pärjää, mutta toisaalta miehen kanssa saman katon alla asuminenkaan ei onnistu. Me ollaan nyt pojan ja miehen kanssa täällä ensi - ja turvakodilla "kartoittamassa" mikä meidän tilanne on. Ja näillä näkymin lähdetään kotiin 3.6 mikä pelottaa. Että miten sitä pärjää kun oma jaksaminen on niin kortilla ja riidellään melkein joka päivä. Kotitöistä, Antonin hoidosta, miehen viikonlopun vietosta (eli viettääkö kaljan parissa vai ei). Toisaalta ymmärrän sen että miehillä kestää kauemmin tulla "sinuiksi" isyytensä kanssa, mutta silti. Ja se on myöskin totta, että (ainakin melkein) jokaisella äidillä tulee tunne, että on huono äiti ja ei jaksa, mutta jos semmonen olo kestää useamman viikon/kuukauden ajan, pitää olla jo huolissaan. Ainakin minun mielestä. Siksi kerroin sinulle tästä meidän tilanteesta, että tiedät ettet ole yksin ja että apua on saatavilla. Kyllähän meillekin ehotettiin jotain perhetyöntekijää joka kävisi kotona aina välillä, mutta meillä käy jo 2/krt viikossa ohjaaja siellä ja mielummin minäkin otan apua läheisiltä kuin tuntemattomilta ihmisiltä. Tai varsinkaan omassa kotona, tämä ensikoti vielä menee. Ja "vaihtoehto" mitä meille ollaan väläytelty on lapsemme huostaanotto, mutta toisaalta siihen ei ole mitään perusteita. Vaikka voin huonosti, Antonin kyllä hoidan, vaikka se vaikialta välillä tuntuukin. Ja luulen että kun saan itseni kuntoon, tilanne helpottuu. Mutta kaikkea hyvää sinulle (teille) ja muista ettet ole yksin etkä varsinkaan huono äiti! :)
VastaaPoistaJa me tosiaan olemme mieheni kanssa puhuneet tästä meidän tilanteesta ja mun huonosta olosta monta monta kertaa, mutta silti ei tunnu tajuavan tilanteen vakavuutta. Ja hankalahan se on toista ihan täysin ymmärtääkään, toisaalta. Mutta silti kehoitan sinua mennä puhumaan miehesi kanssa, kuten muutkin täällä! Ehkä hän ymmärtää. :)
VastaaPoistaKiitos teille kaikille rohkaisevista kommenteista! Vaikka en teitä kaikkia tunnekkaan niin olette todella tärkeitä ja kommenttinne antavat ihan tosissaan voimia!<3 :)
VastaaPoistaKiva kuulla! :) Muista ettet ole yksin olojesi kanssa! <3
VastaaPoista